Mun ja mun kodin kolmevuotispäivä on tänään.

Juhlistan sitä ehkä illalla lasillisella viiniä. Niin kiva tää koti on mulle ollut. Vaikka onkin vanha ja nurkista vetää niin että verhot heiluu ja jalat jäätyy lattiaan. Paitsi kesällä kun täällä on 40astetta lämmintä. Niin silti.



Voisin myös samalla juhlistaa kolmevuotispäivää itseni kanssa.

Ennen tätä asuntoa mä olen aina asunut jonkun saman ikäisen/aikuisen kanssa. Perheen, kämppiksen, avopuolison.
Olen tottunut ns.helppoon elämään sen suhteen, että asumisen asiat on aina voinut jakaa ja hoitaa jonkun muun kanssa.
Teki siis enemmän kun hyvää muuttaa ekaa kertaa oikeesti itsenäisesti omilleen kolmekymppisenä.
Oli myös isku vasten kasvoja miten mitään ylimääräistä ei enää jäänytkään tilistä käteen. Kaikki meni vuokraan, sähköön, laskuihin, autoon kaikkine maksuineen ja bensoineen, koiriin, ruokaan yms. Siinä sai hetken verran hengitellä ja miettiä miten taloutensa asettelis ja oli kyllä aika shokki kun ei enää ollutkaan sitä ylimäärästä käyttörahaa. Ei sitä edelleenkään ole, mutta olen oppinut elämään asian kanssa.

Ensimmäinen yö tässä kämpässä oli todella outo. Se tunne oli niin kummallinen. Muistan kun istuin valveilla sängyssä ja vaan tuijottelin seiniä ja ihmettelin oudon asunnon tuoksua. Mietin mitä tästä tulee ja miten kaikki menee. Kuuntelin kellon raksutusta ja se ahaa-elämyksen hetki kun tajusin, että voin tehdä vaikka mitä. En mä nyt missään vankilassa ennen tätä asunut, mutta kyllähän toisen kanssa on otettava huomioon se toinenkin, eikö? Mikäli yhtään on järkee päässä niin et sä voi kutsua asuntoa täyteen ystäviä iltaa istumaan jos toisen pitää herätä aamulla viideltä. Etkä voi sängyssä katsella telkkaria volat kaakossa jos toisen pitää nukkua. Et voi hillua alasti ympäri asuntoa jos on olemassa mahdollisuus että toinen marssii kavereineen sisälle koska tahansa. Tai voit toki, mutta..
Tietysti mun täytyy ottaa elämässäni huomioon lapseni, ei olis kovin hyvää mainosta alasti tanssiva äiti myöskään kun toinen tulee kavereineen koulusta meille. Mutta on se silti eri asia kun toinen aikuinen.



Ensimmäinen puoli vuotta meni siinä että opettelin elämään itseni kanssa. Totuin siihen, että olen yksin ja ajan kanssa opin myös nauttimaan siitä. Tuli se voimaannuttava tunne, että pärjään loistavasti enkä tarvii ketään. Sain mennä ja tulla miten halusin ja tehdä mitä tykkäsin. Saan mä edelleen tehdä, mutta tänä päivänä olen päässyt tuosta itsenäisyyspöhnästä vähän eroon.
Ei oo välttämättä hieno juttu olla niin itsenäinen ja minäminäminä ja ajatella ettei tarvii ketään. Jokainen tarvii jonkun. En muista mistä ja kenen suusta, mutta muistan lauseen "kun sairastuin vahvuuteen." Siltä jälkikäteen mun mielestä toi yksi elämäni ajanjakso tuntui. Olin niin vahva ja itsenäinen ja oli hienoa kun ei tarvinnut apua eikä ketään mihinkään. Onneksi on ajattelutapa vähän muuttunut tosta :)



Laskin tuossa että tää on mun neljästoista osoite. Muuttoja paikasta toiseen ja toisten nurkissa bunkkaamisia en edes jaksa ruveta laskemaan. Mutta virallisesti neljästoista osoite. Neljästoista. Että se, että olen jo kolme pitkää vuotta tässä asunut on kyllä jonkinasteinen saavutus! :) Tiedän, että tästäkin tulen vielä muuttamaan, mutta tämä asunto tulee kyllä olemaan yksi harvoista joka on tuntunut kodilta eikä vaan kämpältä.





Olemme ansainneet itseni kanssa sen lasillisen viiniä illalla kynttilänvalossa. Kilistän ehkä olkkarin seinään sitä lasia ja kiitän mun asuntoo ja sen seiniä siitä että ne on kestäny mua.