Nyt mä sen tajusin. Oon todellakin loman tarpeessa.

Jep. Meitsi joka lomaili juuri kesällä 7viikkoa ja ihmiset ihmetteli että mistä sää sitä lomaa oikeen revit ja mihin sää sen kaiken käytät ja oot kyllä varmaan tosi rentoutunu tommosen loman jälkeen.

Onhan sekin toki lomaa että voi vaan olla ilman aikatauluja eikä tarvii miettiä työasioita eikä herätä herätyskelloon. Arvostan. Mutta silti oon miettiny miten mä en kaikkien näiden pitkien, säännöllisten ja vuosia kestäneiden lomieni jälkeen kuitenkaan ole tuntenut jollain tapaa olleeni lomalla. Levännyt olen ja tehot huipussa, mutta silti tökkii arjen pyörittäminen.

Sithämmää sen hokasin. Mä en ole yli kymmeneen vuoteen käyny missään. Siis oikeesti ja aikuisten oikeesti ja meinas tulla itku. Saatto pari kyyneltä oikeesti tirahtaakin. Yli kymmeneen vuoteen. Koska en ole päässyt mihinkään. Syystä tai toisesta.

Oon ollu etelässä viimeks vuonna 1997. Sekin oli oikeesti aika surkee reissu kun olin siellä ihan väliinputooja. Teini-ikänen likka KOSin saarella monta vuotta nuorempien ja monta vuotta vanhempien sukulaisten kanssa. Tarkottaa pikkusiskoa, serkkua, äitiä, iskää, tätiä, tädin miestä, mummua ja pappaa. Vähän haaleet muistot. Mutta en valita. Antasin vasemman jalkani et pääsisin nyt sinne vaikka tolla samalla porukalla. Vaan en pääse.

Laivalla oon ollu viimeks vuonna 2001. Siitä ei sen enempää.

Oon ollu lapissa viimeks vuonna 2004. Se oli kiva reissu ja siitä on paljon kivoja muistoja, mutta olishan se ihan kiva päästä taas.

Hotellissa olen yöpynyt viimeks muistaakseni vuonna 2007. Se oli kiva reissu, mutta jäikin sitten ainooks. Ihan oltiin niinkin pitkällä maailmalla kun suomen pääkaupungissa, mutta antaisin vaikka sen toisenkin jalkani jos pääsisin hotellin lakanoihin ja aamiaiselle.

Kylpyläviikonloppua vietin viimeks ööö.. En ikinä. Pitkä viikonloppu viimeks jossain ulkomailla ööö.. En ikinä. Lapsen kans joku kiva parin päivän reissu johonkin ööö.. En ikinä.

Olen toki käyny tampereella, kangasalla, turussa, yyterissä, valkeakoskella, hämeenlinnassa yms. Ja kaikki reissut tarvinnu vilkuilla kelloo et kiire kotiin koiria käyttään ja ruokkiin.

Nyt kun lehdet on pudonnu puista ja on taas ankein ja masentavin aika vuodesta niin kyllä tarvii sanoa, että ihan oikeesti itkettää se fakta että vaikka olis aikaa ja rahaa ja lomaa, niin mihinkään ei tarvi ees haaveilla menevänsä. Ei sillä että olis. Mutta vaikka olis. Jotenkin todella masentavaa.

Ja tämän tiedon sisäistäminen todella avas mun silmät sille miks mä oon koko ajan niin kiukkunen ja väsyny. Ehkä ei kaikki maailman ihmiset olis, mutta kyllä itellä yli 10 vuotta kotinurkissa rupee jossain jo tuntumaan vaikka kuinka olis lomaa töistä.
Mä haluan lomaa mun kodista ja elämästä. Irtioton.

Mut ei, täällä mää pakerran arkee meneen seuranani valeraskaushuurunen narttukoira ja pikkusen vajaa uroskoira.
Lapsikin hylkäs ja lähti mummulaan yöks :D

Tästä suosta ei kuulkaa ihan heti nousta. Annan itselleni luvan rypeä ja masistella ja sääliä itteeni koko hemmetin masentavan marraskuun ja ehkä vähän joulukuutakin. Kattelen katkerana ihmisten facebookpäivityksiä lomamatkoilta ja kiroan kaikki alimpaan helvettiin. Parun räkä naamalla menemään tätä julmaa kohtaloani minkä oon ihan ite valinnu.
Tai en oo, mut oon.

Kyllä olen kovastikin kiitollinen että olen terve ja lapsi on terve ja ollaan hengissä ja töissä ja katto päänpäällä ja perhe ja ystävät ja kaikki mutta tiätteks mä vaihtasin sen kaiken nyt menolippuihin etelän lämpöön. No en. Mutta sekin kävi mielessä :D

Liitän tähän loppuun kauniin värikkään ja piristävän kuvan suomen syksystä lokakuulta 2014. Eiku oho, eihän siinä ookaan värejä. Aivan joo kun tätähän tää ny taas on monta kuukautta. Harmaata. Mustaa. Väritöntä. Ankeeta.

Masisterveisin: Ankeuttaja

Mun sisäinen taiteilija on kyllä jotenkin kieroutunu sekin. Emminätajua.

Oon piirtäny elämässäni tosi paljon. Jonkun verran myös maalannu. Muitten mielestä ne on wau ja upeita ja hienoja ja musta itestä ne on aivan hanurista. Koska mulla on niin selkeä visio AINA siitä miltä se valmis piirustus/maalaus/valokuva näyttää ja sit kun se ei näytäkään siltä niin mä oon valmis katkoon kynät ja polttaan siveltimet ja hukuttaan kameran. Ja toteen ettenenääikinäkoskaan tee mitään. Semmonen lapsellinen "määenosaa"-kohtaus.
Tiedän että osaan. Tiedän, että osa mun tekeleistäni on oikeesti ihan hienoja. Muttakun ne ei ole sellasia millaisia mä haluaisin niiden olevan. Ja se turhauttaa mua. Ja sit mua ärsyttää kun ihmiset sanoo et on se hieno. Ja mä sanon et ei oo sellanen kun haluaisin. Joo mut se on hieno. No niin kai mutta. Sit se menee semmoseks typeräks kinaamiseks missä tuntee ittensä ihan vatipääks.

Yläasteella piirtelin koko ajan Mel Gibsoneita ja Brad Pittejä ja muita jotka oli kuuminta hottia ysärillä. Ja tietty Elviksen kuvia joka on kuuminta hottia aina, koska sattuu olemaan itse Elvis.

Tässä muutama tuotos mitkä oon tehny seiskaluokalla. Ja voin kertoa et Mel Gibsonin kohdalla ruttasin niin paljon paperia mittasuhteita harjotellessani, että tuhosin varmaan yksin yhden pienen metsäalueen. Elvis pääty paperille ihan vahingossa samalla kun puhuin puhelimessa. Siihen en käyttäny yhtään aikaa enkä hermoja. Että mitä tästä opimme. Emme mitään.



Sit mä rupesin maalaan kun päätin etten osaa piirtää. Niiltä ajoilta ei ole tallessa kun yks kouluaikanen maalaus pintakäsittelyvuosilta hämeenlinnasta. Sekin on mun mielestä vaan nippu virheitä. Jos sen olis joku muu tehny niin se olis musta hieno. Muttakun mä näin sen lopputuloksen sieluni silmin taas aivan erilaisena.



Sitten olikin monta vuotta pensselit ja kynät naulassa. Siis oikeesti lähemmäs 15 vuotta. Ajanjakso jollon kaikki entinen jäi. Hevoset ja piirtely, maalaaminen....

2014 kaivelin taas kaapeistani kynät esille ja aloin piirtää. Koko ajan oli mallikuva ruudulla. Paitsi kun koiraani Siiriä piirsin. Sen mä oon piirtäny osittain silmät kiinni. Siis ihan oikeesti. Pidin silmiä tiukasti kiinni et se mielikuva yhdestä tietystä hetkestä piirty verkkokalvoille, sit avasin silmät ja piirsin. Suljin silmät, avasin silmät, piirsin, suljin silmät..... Oli varmaan niin typerän näköstä touhua. Onneks kukaan ei ollu näkemässä. Mut sit kun miettii joitain muusikoitakin kun ne vetää jotain sooloo ni kyllä niilläkin naama vääntyy aivan kummallisiin asentoihin. Nyt tuli mieleen kummelin musacorner ja siitä pari tyyppiä. Hahaha. Takasin asiaan. Tässä nyt muutama piirustus niiltä ajoilta kun löysin ystäväni lyijykynän uudelleen:



Sit mä taas päätin etten osaa piirtää ja hankin kameran. Siihenkin hommaan kypsyin taas tänään ja siitä syntyi idea tähän tekstiin. Manasin auton kyydissä kamera kädessä kun ei ole mitään kuvattavaa. Pimeetä ja ankeeta ja mitään elikoitakaan näy missään. Kilometrit kulu ja mua ei enää kiinnostanu koko juttu. Sitten näkökenttään ilmesty hirvi. Hienossa maisemassa ja kaikkee. Toinen huutaa vieressä et otakuvaotakuva. Ja mä olin ihan että plääh. Enkä ota ku hämärää ja kaikkee. Moro mikä pessimisti. Kaivoin sit kameran ja otin pari kuvaa ja heti näin et ne on ihan paskoja. MUN MIELESTÄ koska MINÄ näin taas sen valmiin kuvan jo sieluni silmin miltä sen PITÄIS näyttää. Ja kun ei näyttäny ni hermo meni. Liitän sen kuvan tähän eikä se todellakaan ole mikään laatuotos, automaattiasetuksilla otettu. Enkä ruvennu siinä sitä säätään kun aattelin et se hirvi häipyy ennenkun saan yhtään kuvaa. Ja jotenkin ärsytti jo valmiiks kun tiedän et sen kerran kun on tommonen mahdollisuus, niin siitä ei kuitenkaan tuu sellasta kun haluan. Helppoo olla minä, uskotteko??



Että mä en todellakaan tiedä mitä mä rupeisin harrastaan et en olis niin perkeleen kriittinen. Mut mun mielestä mun tekemässä ruuassakin on aina joku vika vaikka se olis muiden mielestä hyvää.
En mä koe olevani semmonen ärsyttävä vaatimaton "nooooooooooo ei tässä ny mitäääääää"-tyyppi vaan mä oon semmonen "hermotmeneejarevinkohtapäitäirtikuntääeimennyniikuhalusin"-tyyppi. Eli lapsellinen sekopää.

Tästä päästään siihen et hatunnosto teille jotka olette mua jaksaneet vuosikausia. En ehkä ite ois jaksanu, mut en oo päässy itteeni karkuunkaan. Yrittäny oon.