Huono ihminen ja sen huonot koirat.

Tänään mua on ottanu aivoon noi mun koirat niin paljon, että melkein jätin ne molemmat tonne tienposkeen koivuun kiinni ja nostin kytkintä.
No en oikeesti, mutta ajatuksissani tein sen kyllä. Ja ai että kun nautin siitä ajatuksesta juuri sillä hetkellä.
Enkö ookin kauhee ihminen? Ihan hirvee. Heti pois kaikki elukat tämmöseltä ja ikuinen eläintenpitokielto kun kehtaa kyllästyä omiin lemmikkieläimiinsä jotka on ite vapaasta tahdostaan ottanu.
Tähän vois joku Jeesuksesta seuraava tulla toteen sen hienon lauseen että "se eläin ei kuule valinnu sinua vaan sinä sen."
Vähän sama kun sukuaan ei voi valita. Mutta se ny on taas ihan oma tarinansa josta voin kirjottaa joku toinen kerta.



Oon ny eläny kaikenkaikkiaan yli 7vuotta Siirin kanssa



ja yli 5vuotta Rockyn kanssa.



Mutta yli kaks vuotta oon ollu täysin yksin noiden puudeleideni kanssa.
Muu maailma käy laivoilla ja yöpyy hotelleissa ja käy etelässä.
Minä olen kotona koska mulla on noi koirat.
Hirveessä vatsataudissa olen raahautunut viemään koiria pihalle ja toivonu samalla etten ite pasko housuun tai pyörry sinne.
Ihan sama kuinka kipeä olen tai kuinka väsynyt olen tai vaikka on ollu käsi paketissa ja selkä sökö niin minä olen ne yksin hoitanut. Juossu öitä pihalla kun jommallakummalla piskillä on ollu maha sekasin. Siivonnu jokaisen kusipaskayrjön lattioilta. Minä. Kaksneljäseittemänkolmekuusviis.
Lapsenkin saa sentään hoitoon joko tukiverkostolle tai päivähoitoon ja menee se joskus kouluunkin.
Noita ei saa mihkä. Tai minä en saa. Enkä saa myöskään hoitajaa kotiin.
Enkä mä ny mitää sädekehää kuitenka päänpäälle tartte. Enkä mitään palkintoo enkä mitään päänsilittelyitä.
Vähän vaan ymmärrystä sen suhteen että mä todella välillä puudun noihin kun ei vaan jaksais.
Ja tänään siis oli sellainen päivä.
Voin alottaa ihan alunaamenesta eli eilisillasta.
Puudelit kävi iltapissalla n.klo22.30.
Mentiin nukkuun.
Rocky tuli herättään mut klo 01.15. Ei sillä mitään asiaa ollu. Meni nukkuun kun sai mut hereille.
Pyörin tunnin verran.
Rocky tuli uudestaan herättään. Siiri ei päästäny sitä niitten petiin. Jouduin mennä konahtaan Siirille että päästää Rockynkin nukkumaan. Vastentahtosesti mulkoillen hän siirtyi sen verran että Rockykin mahtui petiin. Kiitos.



Nukahdin melkein heti kun pää osu tyynyyn.
Heräsin ihan virkeenä ja ajattelin kellon olevan aamulla 8 tms. Paskanmarjat kun se oli 04:30. Enkä saanu unta.
Sit mun päähän tuli semmonen ajatus, että siähän on punanen superkuu taivalla ja seuraava mahis nähdä se vuonna 2033. Kävin kytsiin ikkunoista enkä nähny mitään. Säädin kameraan hyviä asetuksia. Alko väsyttään ja jotenki tympiin koko kuvio ja meninkin takasin sänkyyn. En saanukaan unta.
Kuuden jälkeen lähettiin koirien kanssa ulos. Oli vahingonilonen olo kun pääsin herättään ne ja raahasin ulos kesken makeiden unien. Hahahhahahahah. Kumpikin kävi tarpeillaan ja tultiin takasin sisälle ja painuttiin nukkuun.
Sit käytiin viä pikapissalla vähän ennen kymmentä ennenkun lähin töihin.
Viiden jälkeen tulin kotiin.
Sen jälkeen Rocky pasko sisälle, Siiri silppus roskiksen, lenkillä ne räyhäs jollekin ikälopulle kultasellenoutajalle kun se ois isompikin uhka ja mua hävetti enkä ois yhtään jaksanu. Rocky kusi mun kenkään tienposkessa ja vetäs matot rullalle kun päästiin sisälle. Sai jonkun ihan urpohepulikohtauksen. Sit se oksensi. Kiitos taas. Kumpikin pyöri telkkarin edessä tai möykkäs jotain kun yritin kattoo telkkaria. Maidot kaatu kun pöytä lähti maton mukana lasin alta kun Rocky lähti kun rusakko makuulta. Mietin miten kiva ois kun vois pitää kynttilöitä tossa olkkarin pöydällä. Tai miten kiva ois lähtee kotoo ilman et joutuu joka ikkunan eteen tekeen jotain virityksiä ettei ne seiso ikkunassa räyhäämässä kaikelle koko päivää.
Sit kävi mielessä myös se, että onneks tämmösiä päiviä ei oo usein. Todellakaan.
Ja mun elämä olis niin tyhjää ilman noita apinoita.

Seuraavassa kuvassa mun koirat sanoo, että: "Ei mekään sua aina jakseta ja sää oot ärsyttävä ja meistä on hauskaa kun sää provosoidut pikku pukluistakin nanosekunnissa."



Onneks ollaan eletty niin monta vuotta toistemme kanssa että tunnetaan aika hyvin koko porukka toisemme :)
Noikin tietää -tai ainakin Siiri- että jos mulla on ihan paska päivä, niin yleensä se näkyy sit positiivisesti koirien ruokakupissa koska hyvä ruoka paikkaa kaiken. Tänäänkin ostin x-tran koiranruokatölkkejä pari, koska se on Siirin mielestä parasta mitä maailmassa on. Sit me syötiin kaikki hyvin (niin mä en syöny sitä koiranruokaa kun mulla oli ihan omat herkut) ja unohdettiin viime yö ja tää päivä. Ja nyt me ollaan taas kavereita <3

Kuka sen päättää mikä on normaalia ja miten pitäis tehdä?

Mulla oli ihan hirvee nälkä aamulla kun heräsin. Silti oli se ärsyttävä olotila et ei kuitenkaan tehny mieli mitään.
Päädyin syömään broilerpihvin vuohenjuustolla ja munakoiso-kesäkurpitsa-sipuli-valkosipuli-tomaattivuokahässäkkää. Siitä sitten heräs ajatus et miks aamupala tarkoittaa aina automaattisesti puuroa, voileipää, kahvia, kananmunaa, jugurttia jne?
Miks se aamupala ei voi olla perunamuusia ja makkarakastiketta? Sama juttu iltapalan kanssa. Kyllä minä sanon että vetäkää ihmiset vaikka kattilallinen kalasoppaa iltapalaks jos siltä tuntuu!

Syödessäni ja tiskivuorta katsellessani (mun tiskikone on tosiaan rikki ja käsin tiskaaminen on mun mielestä vastenmielisin kotityö ikinä. Ennemmin kaivaisin vaikka märkiä hiuksia lattiakaivosta ja moppaisin meneen kolkyt kertaa päivässä) tulin sitten siihen tulokseen, että mulla saattaa mahdollisestiehkämaybe olla aika paljon astioita.
Oikeesti niitä on ihan helvetisti. Pelkästään juomalaseja ja tuoppeja varmaan 40kpl. Kahvimukeja 20. Lautasia ja kaikenmaailman kippoja ja kuppeja silmänkantamattomiin kaapit täynnä. Ja aika moni on SINISIÄ.
Se on toinen asia mitä mä en ole käsittäny. Tuntuu että 90% suomalaisista kodeista on sinisiä. Sinistä seinää ja sinistä mattoo ja sinistä verhoo ja sininen pöytäliina jonka päällä sininen maljakko jossa sinisiä kukkia. Sinisestä kupista vähän iltateetä ja suihkun jälkeen kietoudutaan siniseen pyyhkeeseen ja mennään sinisiin petivaatteisiin nukkumaan. Saatoin hieman liioitella. Mä en tykkää sinisestä. En. Auto on sininen ja lahjaks saadut astiat on jotkut sinisiä. Sinistä hiusväriäkin mietin eilen. Mutta siinä menee raja. Mun kodissa on oranssia, punaista, ruskeeta, keltasta, violettia, vihreetä yms.
Ehkä tääkin johtuu siitä että olen edelleen aivan vakuuttunu siitä että oon syntyny väärään maahan. Koirien kans aamu-ulkoilulla kattelin värikkäitä syksyisiä puita ja mietin et tää on ainoo vuodenaika kun tässäkin maassa on väriä niinkun kunnolla. Isolla siveltimellä. Sen hetken mitä tätä ny kestää ennenkun taas tulee säkkipimeetä moneks kuukaudeks.
Jatkan haaveiluani talviasunnosta etelän lämmössä 🌞🍷

Mun ja mun kodin kolmevuotispäivä on tänään.

Juhlistan sitä ehkä illalla lasillisella viiniä. Niin kiva tää koti on mulle ollut. Vaikka onkin vanha ja nurkista vetää niin että verhot heiluu ja jalat jäätyy lattiaan. Paitsi kesällä kun täällä on 40astetta lämmintä. Niin silti.



Voisin myös samalla juhlistaa kolmevuotispäivää itseni kanssa.

Ennen tätä asuntoa mä olen aina asunut jonkun saman ikäisen/aikuisen kanssa. Perheen, kämppiksen, avopuolison.
Olen tottunut ns.helppoon elämään sen suhteen, että asumisen asiat on aina voinut jakaa ja hoitaa jonkun muun kanssa.
Teki siis enemmän kun hyvää muuttaa ekaa kertaa oikeesti itsenäisesti omilleen kolmekymppisenä.
Oli myös isku vasten kasvoja miten mitään ylimääräistä ei enää jäänytkään tilistä käteen. Kaikki meni vuokraan, sähköön, laskuihin, autoon kaikkine maksuineen ja bensoineen, koiriin, ruokaan yms. Siinä sai hetken verran hengitellä ja miettiä miten taloutensa asettelis ja oli kyllä aika shokki kun ei enää ollutkaan sitä ylimäärästä käyttörahaa. Ei sitä edelleenkään ole, mutta olen oppinut elämään asian kanssa.

Ensimmäinen yö tässä kämpässä oli todella outo. Se tunne oli niin kummallinen. Muistan kun istuin valveilla sängyssä ja vaan tuijottelin seiniä ja ihmettelin oudon asunnon tuoksua. Mietin mitä tästä tulee ja miten kaikki menee. Kuuntelin kellon raksutusta ja se ahaa-elämyksen hetki kun tajusin, että voin tehdä vaikka mitä. En mä nyt missään vankilassa ennen tätä asunut, mutta kyllähän toisen kanssa on otettava huomioon se toinenkin, eikö? Mikäli yhtään on järkee päässä niin et sä voi kutsua asuntoa täyteen ystäviä iltaa istumaan jos toisen pitää herätä aamulla viideltä. Etkä voi sängyssä katsella telkkaria volat kaakossa jos toisen pitää nukkua. Et voi hillua alasti ympäri asuntoa jos on olemassa mahdollisuus että toinen marssii kavereineen sisälle koska tahansa. Tai voit toki, mutta..
Tietysti mun täytyy ottaa elämässäni huomioon lapseni, ei olis kovin hyvää mainosta alasti tanssiva äiti myöskään kun toinen tulee kavereineen koulusta meille. Mutta on se silti eri asia kun toinen aikuinen.



Ensimmäinen puoli vuotta meni siinä että opettelin elämään itseni kanssa. Totuin siihen, että olen yksin ja ajan kanssa opin myös nauttimaan siitä. Tuli se voimaannuttava tunne, että pärjään loistavasti enkä tarvii ketään. Sain mennä ja tulla miten halusin ja tehdä mitä tykkäsin. Saan mä edelleen tehdä, mutta tänä päivänä olen päässyt tuosta itsenäisyyspöhnästä vähän eroon.
Ei oo välttämättä hieno juttu olla niin itsenäinen ja minäminäminä ja ajatella ettei tarvii ketään. Jokainen tarvii jonkun. En muista mistä ja kenen suusta, mutta muistan lauseen "kun sairastuin vahvuuteen." Siltä jälkikäteen mun mielestä toi yksi elämäni ajanjakso tuntui. Olin niin vahva ja itsenäinen ja oli hienoa kun ei tarvinnut apua eikä ketään mihinkään. Onneksi on ajattelutapa vähän muuttunut tosta :)



Laskin tuossa että tää on mun neljästoista osoite. Muuttoja paikasta toiseen ja toisten nurkissa bunkkaamisia en edes jaksa ruveta laskemaan. Mutta virallisesti neljästoista osoite. Neljästoista. Että se, että olen jo kolme pitkää vuotta tässä asunut on kyllä jonkinasteinen saavutus! :) Tiedän, että tästäkin tulen vielä muuttamaan, mutta tämä asunto tulee kyllä olemaan yksi harvoista joka on tuntunut kodilta eikä vaan kämpältä.





Olemme ansainneet itseni kanssa sen lasillisen viiniä illalla kynttilänvalossa. Kilistän ehkä olkkarin seinään sitä lasia ja kiitän mun asuntoo ja sen seiniä siitä että ne on kestäny mua.

Lauantaipäivän pääntyhjennys.

Mulla on mielipiteitä asioista. Niitä on paljon enkä niitä säästele jos koen tarpeelliseksi sanoa niitä ääneen. Sitten on niitä hetkiä kun mulla ei ole kertakaikkiaan mitään asiaa. Viittaan nyt tähän vellovaan kohuun miten pienten ihmisten palkoista leikataan ja lisät lähtee ja mamuja tulee ovista ja ikkunoista. Mä en tiedä olenko mä tyhmä vai välinpitämätön vai jotain muuta kun mua lähinnä huvittaa suuresti miten ihmiset lietsoo toisiaan ja itseään somessa vihaamaan kaikkea. Paska hallitus ja raiskaripakolaisia ja loppu tulee kun kaikesta leikataan. Itketään ja väsätään viissataa päivitystä faceen miten epäreilua ja kamalaa kaikki on ja miten Sipilät ja kumppanit vois ottaa ne päät pois perseestään. Kun mä koen ettei ne asiat nyt niin mustavalkosia ole.


Minä (ja moni muu tässä maailmassa) on menny monia kertoja perse edellä puuhun. Mun elämästä vois tehdä kirjan. Sen nimeks tulis "Älä tee näin." On ollu ajanjaksoja kun mikään ei menny putkeen. Koulut jääny kesken ja ihmissuhteet menny päin honkia yms. Mutta se on mun elämä ja sen eletyn elämän vuoksi mä olen nyt mitä olen. Tyytyväinen elämääni vaikkei se mitään hohdokasta glamouria olekaan. Mulla on terve lapsi, katto pään päällä, vakiduuni, auto, koiria, laaja ystäväpiiri, perhe, terveys ja mitä näitä nyt on mistä ei osaa välttämättä joka hetki olla kiitollinen. Mutta niin helvetisti huonomminkin vois mennä. Kyllä mä välillä jossain väsymyksen tiloissa mietin et miks hitossa mä raahaudun mun työpaikalle tekeen arvokasta työtä surkeella palkalla kun kotona sais kattoon räkimällä melkein saman rahan. Veikkaisin et pää kestäis kuukauden sitä räkimistä ja lorvimista ja sit alkais hajottaan. Oon todella hyvä tossa lorvimisessa. Se on mun mielestä ihan parasta, mut tuskin olis jos elämässä ei olis mitään muuta.


En todellakaan ole mikään neiti positiivinen, mutta en silti koe olevani mikään raivostuttava valittaja jolla ei koskaan olis mikään hyvin. Jokainen ihminen väsyy elämäänsä välillä ja antais vasemman jalkansa että sais elää ilman rahahuolia ja olla vaikka viikon verran itse Madonna. Mutta kyllä kuulkaa sillä Madonnallakin niitä ongelmia piisaa ja mä pidän mieluummin omat minimaaliset ongelmani kun vaihtaisin niitä jonkun muun ongelmiin. Ja vaikka elämä olis yhtä ruusuilla tanssimista niin kyllä sekin rupeis tökkimään. En ymmärrä siis myöskään niitä ihmisiä joilla on kaikki aina niin hyvin ja täydellistä ja ihanaa ja yhtä sydäntä. Kyllä täytyy olla jossain jotain vikaa jos ei ikinä vituta. On normaalia olla ihminen. On normaalia olla väsynyt ja kypsä ja on normaalia olla iloinen ja onnellinen. Mun mielestä laaja tunneskaala on merkki siitä et sitä normaalimpi ihminen on. Miten nyt kukin haluaa sanan "normaali" määritellä, mutta mulle on normaalia olla inhimillinen ihminen joka tekee myös niitä virheitä. Fiksummat ottaa niistä oikeen opikseenkin. Sitä taitoa harjoittelen itsekin.
Välillä on hyvä pysähtyä ja katsoa ympärilleen tajutakseen mitä kaikkea ympärillä oikeastaan onkaan. Muutakin kun mamuja ja politiikkaa.

Tanskandoggi kotona, Kaksi tanskandoggia kotona. Kaksi urpoa tanskandoggia kotona.

Kuolaa. Katossa, seinässä, jääkaapissa, vessapaperirullassa, takissa, kengässä, lattialla, tuikkukipossa, telkkarissa, näppiksellä, ikkunoissa, verhoissa, autossa, sohvassa, lampussa, hellalla. Oikeestaan mä voisin luetella missä sitä ei oo. Ei semmosta paikkaa oo.

Koirankarvoja. Avaat just kaupasta tuodun korkkaamattoman voirasian ja tadaaaaa; KOIRANKARVA!! Otat huikan kahvimukista: KOIRANKARVA!! Kuivaat naaman kaapista otettuun pyyhkeeseen ja näytät sen jälkeen chewbaccalta. Imuroit ja peset lattiat ja menet saunaan. Puolen tunnin päästä tulet kostein paljain jaloin saunasta ja jalkapohjat on kun hobitilla. Hiekkaa. Kuraa. Heinää. Oksennusta. Paskaa. Kusta. Just pestyllä lattialla ja uudella matolla. Autossa. Voiko koiran opettaa imuroimaan?

Siiri on oppinut kuolemaankin kun sitä osoittaa sormella ja sanoo PAM! Kerran mun kaveri selitti miten sen autosta kuului semmonen "PAM" jonka jälkeen mun olkkarista kuulu kauhee rysähdys. Kaveri ihmetteli mikä se oli ja minä totesin, että se oli vaan meidän Siiri. Se kuoli. Toinen kaveri erehty kerran taputtaan olkapäitään demonstroidessaan olkatoppauksia. En ihan ehtiny väliin kun Rocky kaahas paikalle ja hyppäs kaveria vasten tassut olkapäillä. Sillon se tais painaa vielä lähemmäs 80kg. Siis Rocky, ei se kaveri.

Kahden tanskandogin yksinhuoltaja. Hurja sanapari. On kyllä oikeesti ihan perkeleen rasittavaa. Esim.kura-aikaan tai ripuliaikaan tai mihin vaan aikaan.

Rocky täytti 10.9. seitsemän vuotta. Seitsemän. Eli vietti kuudennet synttärinsä meillä. Juhlittiin parilla nakilla. Hurjaa.
Siiri täyttää maaliskuussa kahdeksan. Vaihdan ton aiemman yksinhuoltaja-sanan omaishoitajaksi. Rockylla on selvästi tullut vanhuuden mukanaan tuomia juttuja. Tuntuu että iso pyörä heittää välillä aika runsaasti. Et ei mee ihan jakeluun mitä sille sanoo tai mitä siltä odotetaan. Välillä tuntuu et se on eksyny tänne kämppään ja miettii ketä me muut ollaan. Hessu Hopo.

Siiri muuttuu vuosi vuodelta kärttysemmäks. Jos se ois ihminen, se ois se valittava mummu kaupassa joka haukkuis nykynuorison ja kaupan työntekijät ja tuuppais ostoskärryjä kassajonossa edelläolevan kantapäille. Kulkis vastavirtaan keskisormi pystyssä. Mut koska Siiri ei ole ihminen, niin se tyytyy vaan mulkoileen ja murahteleen. Kaikki asiat tapahtuu hyvin pitkin hampain. Paitsi kaikki syömiseen liittyvä. Säännöt ja käskyt ei häntä enää koske, koska hän on queen of fucking everything ja me muut ollaan alamaisia. Mut mä sallin sen Siirille koska Siiri on Siiri ja Siiri on ansainnu. Niin kelpo yksilö se on siitä huolimatta että on mun kasvattama :D
Varsinaisia vanhuudenvaivoja odotellessa. Kummankin kohdalla, Kun pidätyskyky hukkuu eikä jaksa enää hypätä autoon. Arvostelijoita on ollu paljon tälläkin matkalla, mutta mä jätän ne omaan arvoonsa, koska ne ihmiset ei todellakaan tiedä mistä ne puhuu. Isoon koiraan liittyy aina ennakkoluuloja ja oletuksia. Mutta onneks me täällä pöpilässä tiedetään mikä on totuus ja mitä täällä tapahtuu ja millasia me ollaan. Huipputyyppejä nimittäin!

Me, myself and I

Noniin, here we go ^^
Täällä kirjoittelee kohta 32-vuotias nainen. Tehokas, mukavuudenhaluinen, saamaton ja laiska, silti aikaansaava, itsediagnosoitu lievä adhd, rakastan nukkumista ja syömistä, inhoan aamuja ja talvea. Olen syntynyt aivan väärään maahan kun nautin suomen olosuhteista n.4kk vuodesta.

Olen saanut kunnian olla äiti jo yli 10 vuotta pojalle, joka on minulle kaikki kaikessa. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä useammin olen huokaillut ettei ole omena kauas puusta pudonnut.
Meiltä löytyy myös kaksi koiraa jotka todella tehokkaasti verottavat tilipussiani ja kahlitsevat minut kotiin ja sotkevat kaiken. Rakastan.
Minulla on auto, mutta vihaan sitä. Vaihtaisin sen heittämällä hevoseen jos se suinkin olisi mahdollista. Menee välittömästi kasetti jumiin jos autoon tulee joku vika ja siihen pitäisi laittaa rahaa. Tai maksaa ylipäätään bensoja ja veroja ja vakuutuksia. Puhumattakaan talven mukanaantuomista toimenpiteistä kuten ikkunalasien raappaus ja auton kaivaminen hangesta. Yök.

Asuntoni on vuokra-asunto, vanha puutalo. Kesällä lämmintä semmoset 35-astetta ympäri vuorokauden ja talvella kasvaa jääpuikkoja katonrajassa. En silti vaihtais. Paitsi vanhaan maatilaan missä on hirsinen päärakennus ja pihassa kivinavetta. Siellä mulla olis myös valtava kasvimaa, kanoja, pari lammasta ja se hevonen. Sitä päivää odotellessa.

Olen suorapuheinen, puhelias, huumorintajuinen ja vähän äijä. Näytän kamelilta korkokengät jalassa joten tennareita kuluu useempi pari vuodessa. Olen sosiaalinen erakko, tykkään olla yksin ja porukassa.

Olen sydämeltäni ikuinen heppatyttö. Hevosen ja tallin tuoksua ei voita mikään. Hyvin lähelle kyllä pääse vastaleikattu nurmikko, tuore kahvi ja sateen jälkeinen raikkaus.

Syksyllä käyn sienestämässä. Opetin koirani Siirin etsimään kantarelleja kun se oli pieni. Se oppi sen homman tosi nopeasti, kunnes se meni siihen, että sieniä löytäessään se innostui niin, että talloi ne kaikki muusiksi ennenkuin ehdin paikalle. Nykyään koirat jää kotiin sienireissuilta.

Pari vuotta sitten innostuin valokuvauksesta. Vuosi sitten hankin mun luotto-olympukseni jota en vaihtais enää mihinkään. Mahtava kamera! Kuvaan ihan omaksi ilokseni, muokkaan kuvia tai olen muokkaamatta. Eikä niistä tarvii tykätä. Jos kuitenkin tykkäät ja haluat esim.täältä kuviani kopsata, niin mainitsethan mistä olet kuvan löytänyt. Kiitos. Arvostan. Täällä julkaisemani kuvat ovat omiani ellen muuta mainitse. Näillä mennään! Kiittimoi!